Vihdoin...

...eduskunta on hyväksynyt lain homo- ja lesboparien perheen sisäisestä adoptiosta. Jo oli korkea aikakin! Laki hyväksyttiin äänin 108-29. Iloitkaamme.

Kevättä!

Maamiesten kevään kylvötöistä inspiroituneena olen kuunnellut Gjallarhornin Suvetar-luritusta useaan otteeseen viime aikoina. Te, joille kyseinen kokoonpano on vielä täysin vieras, katsokaapa oheinen video.

Olkaa yksin ja juoskaa karkuun

Seuraa hieman toisenlainen paasauspäivitys by Taikkis. Aihe on ehkä tuttu monille.

Sitä on tullut mietittyä turhankin usein. Miten perkeleen vaikeaa voi olla tunteiden paljastaminen ja niistä puhuminen? Entä kuinka vitusti vaikeampaa on sitten vastaanottaa niin tuskallisen puhdasta tunteiden osoitusta hyvässä kuin pahassa? Niin vaikeaa se on että uskalletaan elää vain hetkellisissä illuusioissa jotka luodaan sopivan ihmiskohteen ympärille. Heti kun oikea ihminen kurkottaa kohti, pala nousee kurkkuun ja mielenkiinto katoaa. Oletuksena on, ettei oikeita tunteita (varsinkaan surua tai rakkautta) näytetä vaan leikitään pientä teatteria niin kauan kuin siitä irtoaa hupia. Emootiot ovat taudin oireita ja infektoitunutta pitää välttää kuin ruttoa.

Onneksi on keksitty ratkaisu siihenkin. Japanilaiset kustomoidut seksi(seura)nuket jotka eivät puhu eivätkä pukahda ja näyttävät juuri siltä mikä saa hormonit hyrräämään eivätkä kritisoi, valita tai loukkaannu jos vaihdat ne lennossa toiseen tai harrastat vaikka kimppakivaa. Kohinalla kehitellään yhä kehittyneempiä interaktiivisempia leluja, joista kuitenkin puuttuu tuo epätoivottu inhimillisyys.

Okei, olen ehkä aavistuksen karkera.

Liian monta kertaa olen soimannut itseäni tunteikkuudestani ja impulsiivisuudestani joka ajaa usein kehän ulkopuolelle. Sitä tuntee helposti itsensä hyvin outsideriksi näiden teatteri-ihmisten keskuudessa. Okei, minäkin osaan leikkiä mutta kukapa haluaisi olla toisten leikkikaluna. Niin tuppaa käymään jos hyppäät mukaan leikkiin mutta maskin takana sinulla onkin Tunteet ja haluaisit kurkistaa myös vastapuolen kuoren alle. Ketään ei voi kuitenkaan syyttää koska mitään sääntöjä saatika velvoitteita tässä pelimaailmassa ei ole. On vain pelaajia ja fantasioita joiden keskellä ahmitaan ja kuihdutaan.

Onko tunteensa näyttävä ihminen sitten niin helvetin ahdistava ilonpilaaja? Itselleni tunteet ovat aina tuoneet elämän parhaat puolet esille kaikin puolin ja ovat myös keino aistia kanssaihmisten väreilyä ja lämpötiloja. On yhtä hienoa kuin karmeaa kokea se, miten asiat voi aistia palavan tulisesti tai kutkuttavan makeasti. Kun suuttuu, suuttuu antaumuksella ja kun iloitsee niin hyppii kattoon. Kutsun sitä täysillä elämiseksi. Minä haluan antautua ja kulkea minne virta vie. Ajoittain vain kanoottiin loikkaava matkustaja saa melan sekoamaan ja ajopelin kääntymään ympäri ja kaikki tietävät mikä vaiva on kanootin tyhjentämisessä ja siihen uudelleen kiipeämisessä (vittusaatanaperkele!).

Tikusta asiaa

Taas on aivan pakko tehdä tikusta, tarkemmin sanottuna hammasharjasta, asiaa. Taikkis höykytti minua siitä, että en ole hankkinut itselleni uutta hammasharjaa. Kerroin, että tuo harja on ollut minulla noin vuoden verran käytössä ja Taikkis sai siitä hepulin. Hammasharja kuulemma pitää uusia kolmen kuukauden välein. Mistä minä voisin tuollaisia tietää! Ei sitä aina ehdi miettiä kaikkia ihmeellisiä triviaaleja asioita. Sitäpaitsi Taikkiksella niitä hammasongelmia on, eikä minulla... No joo, kyllähän nuo harjakset kieltämättä hitusen harottavat. Taidan ostaa kiltisti sen uuden hammasharjan, niin valtakunnassa on jälleen kaikki hyvin.

Nyt haluan jakaa kanssanne erään asian, jonka johdosta tässä taannoin nauroin itseni tärviölle. Netin ihmeellinen valtavirta kiidätti luokseni oodin käsivarsistani. Tämän herkän pikku runosen lähetti minulle eräs klassikko Hellsingistä, ja onneksi olen juuri niin mulkkupäinen ihminen, että jaan tuon runon täällä kanssanne. Olkaatten siis näin hyvät:

Oodi käsivarsillesi

Ryökäle nuori mä sun käsivarsias sorjia palvon!
Kunpa mun huuleni tuntea sais ihos pehmeän hurman
sormille tietä tehden, koska huulet jo huulia kutsuis.
Sormeni seurais suonien juoksua kättäsi pitkin
kuin vene kosken kuohuvan pintaa hellien kulkee
vuolteeseen niskalta joen alajuoksua kohden.

Herkkää, herkkää. Sieluni harpun kielet väräjävät mitä soinnukkaimmin. Ah, klassikkoihmiset. Kuinka teitä kaikkia rakastankaan. Koidutte vielä kuolemakseni.

Pinkkiä perkele!

No nyt on sitten aika pitää tauko zombien mättämisestä ja siirtyä taas oikeasti luovaan toimintaan! *vilkuilee merkitsevästi Matka Maailman ympäri 80 päivässä-boksin onnellisen omistajan sisar Saaran suuntaan* Lintsasin koulusta, vietin rokulipäivän ja päätin viimeinkin tehdä sen mikä piti tehdä jo ajat sitten ja lopputulos näkyy etelämpänä.



Jee kyllä kannattaa olla välillä vittuuntunut niin saa jotain aikaiseksi! Hiuskatastrofin tuntua oli ilmassa vielä siinä vaiheessa kun yritin selvitellä vetyperoksidinkäryistä oranssin/kanarianlinnun keltaista purkkapehkoa, mutta pari vuotta kylppärin hyllyllä lojunut suoraväri hoiti homman. Mitähän kapitalistien juonia sekin on ettei kampaajan mukaan muka tummia hiuksia saa tämän värisiksi millään. Paskat! Purkkia omaan räpylään ja läästimään.

Alkukotonostalgiaa

Olin viikonloppuna serkun häiden takia piipahtamassa alkukotomaisemissa ja koska olin nostalgisessa mielentilassa, innostuin räpsimään kuvia vanhasta huoneestani ja vähän muustakin. Kyllä, olen toisinaan sentimentaalinen hölmö. Mikäli tällainen alkukotonostalgisointi ei nappaa jotakuta, jättäköön hän tämän postauksen suosiolla lukematta.

Tämä kuva on vanhasta huoneestani, joka on edelleen pitkälti samassa ulkoasussa kuin silloin, kun vielä alkukotona asustelin. Nykyään huoneeni toimii vierashuoneena ja kaikenlaisen epämääräisen roinan säilytystilana. Tuon kirjoituspöydän ääressä on tullut vietettyä monen monta yksinäistä tuntia koulutehtävien parissa. Pöydällä näyttää olevan retkeilykasvioni, jota raahasin mukanani lukuisilla metsäretkillä.

Olin nuorempana suuri Aku Ankan ystävä ja keräilin lähes pakkomielteenomaisesti muun muassa Aku Ankan taskukirjoja. Sittemmin keräilyharrastus on hieman laantunut, joskin olen ajatellut elvyttää taskukirjojen keräilyäni lähitulevaisuudessa. Haluaisin kärrätä kokoelmani tänne lesbokommuuniin, mutta tilaa ei liiemmälti ole. Lisäksi saisin luultavasti Taikkikselta hirveät huudot, sillä kirjoja täällä on kuulemma muutenkin liikaa. Yeah, right...



Lisää Aku Ankkaa. Tuon seinäkoristeen sain muistaakseni joskus muinoin nimipäivälahjaksi. Ja kas, hevosenkenkä on väärin päin. Nyt onni valuu siitä pois.

Joskus haaveilin lähteväni opiskelemaan metsätaloutta. Sensijaan päätinkin sitten lopulta ryhtyä kurjaksi humanistiksi.

Tässä ovat minun ja rakkaiden isoveljieni muotokuvat, jotka on maalannut eräs elinkautisvanki. Naurakaa vain. Ylimmäisessä taulussa esiintyvät äitini vanhemmat.

Viikon luontokuvassa esiintyy vanhempieni koira, joka aikoinaan nimettiin hyvin omaperäisesti Rekuksi.

Kissamme Roope, tuo pöyhkeä röyhkimys, ei sitä vastoin ollut lainkaan kuvaustuulella.


Vanha leikkimökkini on kokenut aikojen saatossa kovia. Kerran esimerkiksi sytytimme sen veljeni kanssa tuleen. Mökin ovi olisi kipeästi maalauksen tarpeessa. Ehkä tulevana kesänä ryhdyn kunnostuspuuhiin, sillä kummityttöni tuolla vielä joskus tulevaisuudessa saattaa haluta leikkiä.

Tänään nostalgisointi on jatkunut Matka maailman ympäri 80 päivässä-boksin parissa. Ilahduttavaa.

Walk on slowly...don't look behind you

Lesbokommuuni on viime aikoina ollut varsin vaitonainen täällä blogosfäärissä siitäkin huolimatta, että meillä on jälleen täysin toimintakykyinen ja fenomenaalisen nopea netti käytettävissämme. Patistelin Taikkista päivittämään blogia, koska olen sitä mieltä, että Taikkis saisi olla täällä blogissamme äänessä vähän useammin. Taikkis on kuitenkin toiminnan ihminen, eikä hän niin ollen suvainnut istahtaa koneen äärelle näpyttelemään kuulumisiamme. Sen sijaan Left4Dead:in pelaamiselle hän kyllä onnistui löytämään aikaa. En ole katkera, mutta kuitenkin...

Viime viikot ovat olleet yhtä juhlaa. Huhtikuun 15. päivä vietimme armollista syntymäjuhlaani, tosin juhlinnan aloitimme jo edellisenä päivänä, jolloin juhlimme kommuunissamme Idan, Pauliinan ja Matiaksen kanssa. Ennen juhlahulinaa vietin laatuaikaa itseni, kulitsan ja luostariviinin kanssa. Juhlinta jatkui vielä 17. päivä, jolloin lesbokommuunimme valtasivat Palladion ry:n hurmaavat häröpalleroiset. Taikkis ihastui ikihyviksi armaisiin opiskelutovereihini, mikä ei sinänsä kyllä tullut yllätyksenä ainakaan minulle.

Taikkis väkersi sushia juhlan kunniaksi. Hyvä tyttö.

Ida pääsi toteuttamaan perversionsa ja meikkasi minut. Ihq.

Muistatteko vielä ne 24 Kinder-munaa? Niistä jäi jäljelle röykkiö joutavia muovihärsläkkeitä. Materialismin varjopuolia.

Hankin uuden kahdella letkulla varustetun vesipiipun. Palladiinit pääsivät ensimmäisinä korkkaamaan tämän ihanuuden. Voi tätä polttelun onnea ja autuutta!

Väki viihtyi. Huomatkaa Taikkiksen katu-uskottava poseeraus.

Ilkeät kielet ilkamoivat tämän soman kimpun muistuttavan hautajaiskukka-asetelmaa. Ehkä niin, mutta parempi tämä, kuin kimppu ärsyttäviä päivänkakkaroita.

And now something completely different. Olin eilen serkkuni häissä. Parimetrisen sulhasen rinnalla tunsin itseni kääpiöksi. Suvun jättiläisgeenit eivät aikoinaan välittäneet minuun siirtyä. Nyyhky.