Aamudatailu on vakava asiaJa nyt... Vastaus kysymykseen, joka teitä kaikkia on epäilyttämättä askarruttanut ja jota olette yön pimeinä tunteina lakkaamatta pohdiskelleet. Mitä tapahtui lesbokommuunille? Monet teistä ovat ehkä spekuloineet, ovatko lesbokommuunin jäsenet verisissä riidoissa keskenään. "Mähän sanoin" -tyyppiset hihkaisut on kuitenkin syytä unohtaa. Musta Saara ja Taikkis ovat edelleen sydänystäviä. Jotain kuitenkin ON tapahtunut. Taikkis nimittäin päätti itsenäistyä ja lähteä siipieni suojasta suureen julmaan maailmaan. Taikkis siis vuokrasi jo tämän vuoden alussa oman loukon Kupittaankadulta ja muutti vähäisine kimpsuineen ja kampsuineen sinne. Tämä hänelle suotakoon, sillä Taikkis ei ole koskaan ennen saanut kokea yksinasumisen auvoa ja ihanuutta. Lapsuudessaan sillä paralla ei ollut koskaan edes omaa huonetta.
Niinpä siis vuolaita kyyneliä vuodattaen päästin lapseni lähtemään. Koko kevään olenkin sitten viettänyt suruaikaa... No ei. Tosiasiassa olen nauttinut majesteetillisesta yksinäisyydestäni ja ostanut lisää kirjoja. Kupittaankadulla olen myös majaillut tuon tuosta, sillä sattui niin onnekkaasti, että sillä pirulaisella on yksiössään oma sauna. O_o Mutta tosiaan, uskaltanen luvata, että lähiaikoina voitte täältä blogista töllätä kuvia Taikkiksen hulppeasta lukaalista, sillä olen sitä ryökälettä kovistellut asian tiimoilta. Kallisarvoisten lukijoiden räikeä laiminlyöminen loppukoon tähän!
Muutoksen arvaamattomat ja armottomat tuulet puhaltelevat myös minun kohdallani. Tämän kuun aikana olen muuttamassa Tuureporinkadulta Yliopistonkadulle. 33,5 neliön residenssini vaihtuu 81 neliön kattohuoneistoon. Nokkelimmat teistä pohtinevat, miten tällaisella humanistinretkulla on varaa moiseen lähes säädyttömään ylellisyyteen. Vastaus tähän löytyy lähipiiristäni. Armas homoystäväni Matias, tuo kerrassaan mainio veikko, muuttaa kanssani Yliopistonkadun ökyilyhuoneistoon, joka soveltuu juuri oivallisesti kulttuurihåmåilutarkoituksiamme varten. Tällä hetkellä olen siis pirullisesti kahden asunnon loukussa, mutta mustunutta mieltäni ilahduttaa toki se asiainlaita, ettei näitä kaikkia romuja ja ryjiä tarvitse roudailla hirveällä höökillä parin pahaisen päivän aikana. Ja kuka tietää, ehkä inspiroidumme Matiaksen kanssa perustamaan peräti uuden blogin yhteiselostamme luksuriöösissä kolmiossamme. Mielenkiintoista tässä kuviossa on myös se, että Taikkis oli ennen Matiaksen kämppis ja nyt minä kämppään Matiaksen kanssa. Ympyrä sulkeutuu. Olen jokseenkin varma, että jossain vaiheessa päädymme kaikki kolme samaan talouteen. Viimeistään tutisevina ja raihnaisina akan- ja ukonköpeinä lätkimme korttia yhteisen mökkimme keittiönpöydällä.
Muutto osuu varsin toivottuun saumaan, sillä mielenterveyteni on hyvää vauhtia murenemassa Tuureporinkadun talon julkisivuremontin takia. Remontti alkoi jo viime vuonna, eikä loppua näy. Nuo perkeleet eivät hellitä edes viikonloppuna. Remonttireiskat myös suhtautuvat työhönsä varsin epäilyttävällä moraalilla: Äsken ikkunani alapuolella tepasteli eräs raksamiekkonen Karhu-tölkki kädessään. Keskellä kirkasta päivää, jumaliste! Ehdin jo vilpittömästi iloita aamu-unista, mutta eikö vain minulta sekin viimeinen pieni valonsäde riistetty julmasti, kun heräsin tänään kahdeksalta rakkaan ystäväni poran ääneen. Pitkällisen kidutuksen seurauksena tunnen oloni samanlaiseksi kuin alla olevan kuvan taulussa:
